Ostin ensimmäisen kirjoituspöytäni yhtä ainoaa ajatusta silmällä pitäen. Sen tuli olla mitä parhain vain ja ainoastaan kirjoittamista varten. Vuosikymmenien aikana moni teksti on syntynyt tuon vankan tammesta tehdyn ystävän äärellä. Pientä osaa, kenties joitakin satoja, näistä on päässyt todistamaan ulkopuoliset silmät. Suurin osa on kuitenkin hautautunut pöydän laatikoihin odottamaan oikeaa hetkeä tai kenties unohtuakseen ajan hiekan valuessa vääjäämättä tiimalasin läpi. 

Pöydässäni on yksi erikoispiirre. Siinä on salalokero, jonka löytäminen ei todellakaan ole helppoa. Edes vaimoni ei kaikkien yhteisten vuosiemme jälkeen tiedä siitä. Tästä lokerosta löytyy toisinaan tekstejä, joiden syntyperästä minulla ei aina ole täyttä varmuutta. Eilen yöllä, naapuruston valojen sammuttua, tunsin kuinka ystäväni kutsui minua taas äärelleen. Tuota kutsua ei voi vastustaa. Avasin kätketyn lokeron vapisevin käsin. Hikipisara tippui otsaltani silmälasini linssiin. Aivan kuten pelkäsinkin, löysin oudon sulkakynällä halkeilleelle papyrukselle kirjoitetun tekstin:

"It was the pivotal teaching of Pluthero Quexos, the most celebrated dramatist of the Second Dominion, that in any fiction, no matter how ambitious its scope or profound its theme, there was only ever room for three players. Between warring kings, a peacemaker; between adoring spouses, a seducer or a child. Between twins, the spirit of the womb. Between lovers, Death. Greater numbers might drift through the drama, of course—thousands in fact—but they could only ever be phantoms, agents, or, on rare occasions, reflections of the three real and self-willed beings who stood at the center. And even this essential trio would not remain intact; or so he taught. It would steadily diminish as the story unfolded, three becoming two, two becoming one, until the stage was left deserted. Needless to say, this dogma did not go unchallenged. The writers of fables and comedies were particularly vociferous in their scorn, reminding the worthy Quexos that they invariably ended their own tales with a marriage and a feast. He was unrepentant. He dubbed them cheats and told them they were swindling their audiences out of what he called the last great procession, when, after the wedding songs had been sung and the dances danced, the characters took their melancholy way off into darkness, following each other into oblivion. It was a hard philosophy, but he claimed it was both immutable and universal, as true in the Fifth Dominion, called Earth, as it was in the Second. And more significantly, as certain in life as it was in art."

Aluksi koko teksti vaikutti vieraalta. Sitten mieleni sopukoista kohosi yksi sana: ”Imajica.” Pelkään, että aika on käsillä. En ole enää nuoruuteni voimissa. Silti minun on pakko kerätä voimani ja astua vielä, kenties viimeisen kerran, kauhujen kynnykselle. Liian paljon on pelissä - eikä pelkästään viidennessä valtakunnassa.